Purjehtijan Airisto - täsmäiskuja saaristoon
Turkulaiset saavat nauttia ehkä maailman upeimmasta saaristosta. Monipuolinen merellinen Turku on käsillä viimeistään Ruissalossa. Kuuvannokan kallioilla maakrapukin pääsee Airiston imuun. Horisontissa on hetkestä riippuen joko tyhjä ulappa, kesäisiä risteilyjä tekevä höyrylaiva Ukkopekka, ruotsinlaivat tai purjeitaan säätävät veneilijät.
Miltä näyttää Airisto purjeveneestä käsin? Varmasti yhtä monimuotoiselta ja värikkäältä kuin purjehtijatkin. Tässä jutussa fiilistellään lyhyitä purjehduksia. Lähtö ja paluu Hirvensalon Lauttaranta. Merellä muutamasta tunnista yhden yön yöpymisiin. Budjetti: omat eväät ja/tai pienimuotoinen kokkailu veneessä.
Pohjoismainen kansanvene Folkbåt eli folkkari on klassinen 1940-luvulla "kaiken kansan veneeksi" suunniteltu puinen, rautakölinen, maksimissaan nelimiehistöinen purjealus.
Tällä folkkarilla omistaja on yli kymmenen vuoden aikana paitsi purjehtinut, myös tehnyt kunnostustöitä 24/7. Puuveneen kunnossapito haastaa. Syksyllä hyvin paketoitu vene tarvitsee leudonkin talven säistä huolimatta huoltoa. Suunniteltu vesillelasku saattaa viivästyä viikoilla, kun korjattavaa löytyy. Puu elää, saumat itkevät. Veneily on todellakin kestävyyslaji.
Purjeveneessä parasta on, että kosketukseen meren kanssa pääsee heti köysien irrottua. Tässä paatissa moottori on vain pakollinen hätävara. Purjeet nostetaan mahdollisuuksien mukaan heti ja lasketaan vasta laiturissa.
Satama-alue ja Ruissalon kapeikko ovat "pakollisia" ohitettavia ennen Airistoa. Joka on 20 kilometrin pituinen merenselkä Turun, Paraisten ja Naantalin alueella. Tämän syvimmillään yli 90 metrin alueen läpi kulkee väylä, jota käyttävät niin ruotsinlaivat kuin tankkeritkin.
Loistokari. Höyrylaiva Ukkopekan päätepiste on portti merelle. Tästä lähtien Airisto tarjoaa parastaan. Pian purjehtija kohtaa säähavainnoistaan tunnetun Rajakarin. Se on myös rajapyykki ruotsinlaivoille, jotka tästä eteenpäin kiihdyttävät vauhtiaan.
Purjehtijalle Airisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia keulan suuntaamiseen. Hyvällä tuulella Vepsä siintää horisontissa pian. Lähistön pienet kalliosaaret Kaarnitta, Anttiskauri ja Vannankari ovat mukavia ankkurointipaikkoja. Ainakin meille, sillä pienen kokonsa, vakautensa ja helpon hallittavuutensa vuoksi tällä folkkarilla pääsee kiinnittymään paikkoihin, joihin isommilla veneillä ei ole mitään asiaa.
Seili on jo hieman pidemmän seilauksen päässä. Sen turvallisen sataman lähistöltä löytyy monia mukavia yöpymiseen kelpaavia kallioisia pikkusaaria. Nostetaan niistä kolme suosikkiani: Jäimäluoto, Päiväluoto ja Hägholmen.
Haasteita ankkuroinnissa tuottavat vaihteleva veden korkeus ja läheltä kulkevien isojen laivojen aallokko. Vesistönsä tunteva purjehtija tietää, minne voi ja kannattaa rantautua. Myös tuulen suunta on huomioitava. Ennakkoon yöpymispaikkaa veneillessä ei voi päättää.
Vaikka maallikon silmissä kaikki pikkusaaret näyttävät samanlaisilta, on niillä omat piirteensä. On kivikkoa, kalliota, jyrkkää rinnettä, karuutta ja rehevyyttä. On helpon näköisiä mutta vaikeasti kiinnittäytyviä paikkoja ja toisaalta pienelle purjeveneelle erittäin otollisia ankkurointeja.
Oma suosikkini on Päiväluoto. Hieman vaivalloinen kiipeäminen kallion laelle. Upeat auringonlaskut. Airisto ja saaristo täydessä laajuudessaan.
Itsehän astuin purjeveneeseen täysin kokemattomana ja kädettömänä maakrapuna kun tämä jutun veneenomistaja kysyi minua avuksi vesillelaskuun. En tiennyt mistään mitään, paitsi että pitää pukeutua lämpimästi, varata aikaa ja varautua yllätyksiin.
Yllätyksiä totta vie riittikin. Turusta suunniteltu lasku jouduttiin siirtämään Raisioon veden korkeuden tai siis mataluuden vuoksi. Kaikki veneen vesillelaskuun liittyvät tekniset yksityiskohdat hämmensivät.
Ikimuistoinen veneen vesillelasku tuolta alkukesältä huipentui sateiseen lillumiseen Airistolla. Ensin kuoli tuuli, sitten talven levännyt moottori alkoi yskiä. Tuon pitkän päivän jälkeen en ole koskaan unohtanut repusta energiapatukoita, rusinoita, vesipulloa ja puhelimen lisäakkua.
Paraisten sijaan keulan voi suunnata myös Naantaliin. Eräällä reissullamme pujottelimme lukuisten pikkusaarten lomitse lähelle Velkuanmaata. Vähä-Kaskinen tarjosi pitkän purjehduspäivän jälkeen kivat unet kallioidensa suojassa.
Yhteinen vitsimme vesillä oli mielikuvat poseeraamisesta purjeveneen kannella skumppalasi kädessä viinirypäleitä nauttien. Ei toteutunut. Sen sijaan olen istunut kirjaimellisesti vyötäröäni myöden vedessä, kun pilssipumppu hajosi ja sisälle paattiin tulvi. Kun kahden hengen miehistöstä ainoa purjehdustaitoinen saa vatsataudin tai loukkaa itsensä, ollaan vesillä jännän äärellä...
Purjehtimisessa hienointa on arvaamattomuus. Suunniteltu rantautuminen epäonnistuu, kun vesi on liian matalalla. Hyvä tuuli kuolee, eikä kotiinpaluu toteudu ilmoitetussa ajassa. Yöunet vaihtuvat ex tempore paikanvaihtoon, kun puuskainen tuuli hakkaa veneen kylkeä kallioon. Saareen ankkuroituessa miehistön jäsen putoaa veteen kuten allekirjoittaneelle kävi lenkkarin lipsahtaessa.
Liikaa ei voi korostaa turvallisuutta ja tietotaitoa. Veneilyn aapinen pitää sisällään liikennemerkit, väistämissäännöt, köydet ja solmut, merikartat, navigoimisen, ankkuroinnin, viitat, erilaisiin paikkoihin kiinnittymisen, hätätilanteet ja paljon muuta.
Vaikka purjehtijaa ohjaakin uteliaisuus ja usein tietynlainen ajelehtiminen, myös alueen ja vesistön tuntemus on tärkeää. Se on vastuullisuutta, kunnioitusta muita liikkujia ja luontoa kohtaan.
Oppaiden ja sääntökirjojen lisäksi vesillä näyttää olevan omat kirjoittamattomat sääntönsä. Kuten tervehtiminen. Kättä nostetaan kanssaveneilijöille. Tämä vesiyhteisöllinen tapa hämmensi aluksi kunnes opin antamaan respektit muille aalloilla liikkujille.
En väitä todellakaan olevani purjehduksen asiantuntija, en edelleenkään osaa lukea tuulta ja purjeiden taittelu ei suju toivotusti. Mutta sen olen oppinut, että kuunteleminen kannattaa ja veneily on joustavaa yhteispeliä ja luonnonmerkkien lukemista.
